George Polti's 36 dramatic situations on film with Hannaleena Hauru

Miksi elokuvantekijän tulisi tietää, mitä tarkoittaa dekonstruktio?

III             

Miksi elokuvantekijän tulisi tietää, mitä tarkoittaa dekonstruktio?

 

South Park ja Sopranos. Tai teininä minuun suuren vaikutuksen tehnyt TV-sarja My So Called Life, jossa näyttelivät Claire Danes ja Jared Leto. Ja käänteen tekeviä elokuvia olivat myös Pulp Fiction ja Eternal Sunset of the Spotless Mind.

On monta syytä näiden teosten menestykselle, mutta keskeistä on, että kaikkia edellä mainittuja suosikkeja yhdistää sama asia: ne ovat dekonstruktioita tunnetuista lajityypeistä ja elokuvallisista rakenteista. Vuosituhannen vaihteen länsimaisen elokuvan ja television monen menestystarinan keskeinen luova ainesosa liittyy käsitteeseen dekonstruktiosta. Perinteinen rakenne särkyy ja kyseenalaistetaan, eivätkä teokset enää perustu hierarkkisille vastakohdille. Tottakai Columbo-sarjan yksinkertainen juoni ja asetelmat ovat viihdyttäviä tänäänkin, mutta katsojana saan paljon enemmän mielihyvää maailmoista, jotka eivät ole mustavalkoisia, ja että voin tunnistaa niissä suoran viitteen ympäröivään nyky-yhteiskuntaan. Saamani mielihyvä perustuu sille yksinkertaiselle oletukselle, että pidän elokuvista ja tv-sarjoista, joiden rakenteen ja sisällöt osaan yhdistää siihen maailmaan, jossa elän 2010-luvulla.

Elokuvien ja televisiosarjojen kehityksessä on tultu pisteeseen, jossa strukturalistinen lähestymistapa ei riitä. Luodaksemme samastuttavia teoksia, jotka tuottavat mielihyvää, meidän pitää ymmärtää enemmän kuin Freytagin kolmio esittää. On uskallettava kyseenalaistaa elokuvan perinteinen rakenneoppi kokonaisuudessaan. Jos tavoitteena on luoda nykymaailman mukaisia elokuvia, tekijää ei pidä esimerkiksi vaatia perustamaan teoksensa rakennetta sankarin ja roiston vastakkainasetteluun.

Dekonstruktio lyhyesti

Filosofi Jacques Derridan dekonstruktio on länsimaisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja filosofiassa vakiintunut termi, jonka suosiota Derrida itse tosin ihmetteli (Brunette, Wills, 1989). Dekonstruktiolla ei sanana itsessään ollut suurta merkitystä Derridalle, mutta se on kiteytynyt keskeiseksi ajatukseksi länsimaisessa nykyfilosofiassa, ja on jälkistrukturalismin keskeisiä termejä (Fearn, 2003). Pyrkimykseni tässä tekstissä on yrittää avata dekonstruktion merkitystä elokuvatekijöille, joiden koulutus pohjautuu strukturalistiseen käsitykseen elokuvadramaturgiasta.

Elokuvantekijöiden koulutuksen teoreettinen opetus on minimaalista. Todennäköisesti harva valmistunut ammattitekijäkään tietää, että elokuvan dramaturginen opetus perustuu strukturalistiseen ja formalistiseen perinteeseen. Esittelen siksi lyhyesti alkuun strukturalismin ja jälkistrukturalismin eron.

Strukturalistinen käsitys korostaa ennen kaikkea rakenteen merkitystä kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Strukturalismin keskeisimpänä oppi-isänä pidetään kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren 1900-luvun alussa esittämiä ajatuksia, ja suuntauksen keskeisinä vaikuttajina on toiminut mm. Roland Barthes, Michel Foucault, ja Claude Lévi-Strauss (Glazer,1980).

Tarkastelemalla mitä tahansa keskeisiä elokuvadramaturgiaa opettavia teoksia, voidaan todeta, että strukturalistinen lähestymistapa on elokuvadramaturgian opetuksen keskeinen lähtökohta länsimaissa: rakenteella on keskeinen merkitys elokuvakokonaisuuden ymmärtämisessä.

Jälkistrukturalismi on puolestaan 1960-luvun ranskassa syntynyt kriittinen suuntaus strukturalistisille ajatuksille. Kyse ei ole siitä, että jälkistrukturalismi kiistäisi rakenteiden olemassaolon, vaan se ennemmin korostaa, että kaikki rakenteet ovat subjektien luomia kokonaisuuksia. Absoluuttista totuutta mistään merkkijärjestelmästä ei ole. Jacques Derrida on yksi jälkistrukturalismin päävaikuttajia (Meyerhoff, 2006).

Dekonstruktiivisen käsityksen mukaan elokuvissa olevat merkitykset ja käsitteet siirtyvät aina suhteessa lukemattomaan joukkoon erilaisia muuttujia. Ainoa oikea tapa ymmärtää näitä elokuvan merkityksiä on ”dekonstruoida” ennakko-oletukset ja järjestelmät, jotka tuottavat illuusion yhdestä tietystä merkityksestä. Havainnollistaakseni konkreettisemmin äskeistä monimutkaista lausetta, otan käsittelyyn esimerkin ”binaarisista vastakohtapareista”. Vastakohtien purkaminen on keskeistä, sillä dekonstruktio on analyyttinen väline erilaisten keinotekoisten vastakohtien paljastamiseksi ja hajottamiseksi (Fearn, 2003). Tätä kautta päästään helposti käsiksi myös siihen, miten länsimainen maailmakäsitys heijastuu nykyelokuviin, ja päinvastoin. Strukturalistinen lähestymistapa ei ulotu ymmärtämään kaikkia rakenteita.

Dekonstruktio liittyy myös kiinteästi interteksuaalisuuden käsitteeseen (Fearn, 2003). Elokuvissa tämä tarkoittaa tarkemmin ”intermediaalisuutta”: epäsuoria viitteitä muihin teoksiin, ympäröivään yhteiskuntaan ja niin edelleen. Tarkasteltaessa vuosituhannen vaiheen elokuvia, TV-sarjoja tai ylipäätään mitä tahansa audiovisuaalista tuotantoa, on huomattava, että intermediaaliset viitteet ovat yksi suosittu kerrontakeino, kuten esimerkiksi suosituissa animaatiosarjoissa South Park tai Simpsonit. Intermediaalisuuden jatkuvaa suosiota lisää Internet, yksinkertaisimmillaan johtuen ihmisten lisääntyneillä mahdollisuuksilla kommentoida ja luoda uusia audiovisuaalisia sisältöjä toisten kanssa jaettavaksi.

Vastakohtien purkaminen

Käsite binaarisista vastakohtapareista on strukturalistiseen ajattelutapaan liitetty teoria. Tällaisiin vastakohtapareihin kuuluu esimerkiksi homo/hetero tai vaikkapa järki/tunne. Nämä vastakohtaparit esitetään elokuvakerronnassa usein hierarkkisessa asetelmassa, ja ne ovat keskeisesti muodostamassa elokuvan rakennetta.

Tässä tullaan kohtaan, jonka olen kokenut konkreettisesti ongelmaksi koskien useita käsikirjoituskursseja ja dramaturgian oppitunteja. Lukeudun joukkoon, jolle binaaristen vastakohtaparien kautta ajatteleminen ei vastaa yleistä käsitystä siitä maailmasta, jossa elämme, ja josta haluan elokuvissa kertoa. Minulle on vierasta lähteä rakentamaan elokuvaa, jossa esimerkiksi homous ja heterous tai feminiinisyys ja maskuliinisuus toimii elokuvan lähtökohtaisena mustavalkoisena vastakkainasetteluna, ja jota käytetään jonkinnäköisenä kulmakivenä rakennettaessa elokuvan konflikteja. Vastakohta-asetelmiin vedotaan siksi, että elokuvan rakenne pysyisi selkeänä. Tämä ei valitettavasti sovi minulle. Ne maailmat, joita haluan elokuvan kautta välittää muille, eivät valitettavasti ole selkeitä. Tämän vuosisadan Eurooppa ei ole minulle selkeä, eikä se perustu minulle jyrkkiin binaarisiin vastakohtapareihin. Siksi kaipaan toisenlaista lähestymistapaa.

Jälkistrukturalismi – se jota elokuvakouluissa ei (vielä) opeteta – hylkää teorian binaarisista vastakohtapareista. Dekonstruktion ydin on yrityksessä sivuuttaa hierarkkiset ja toistensa kanssa oppositiossa olevat käsitteet, osoittaa niiden välinen yhteneväisyys ja se, ettei niiden välille voida tehdä selkeää rajausta, joka erottaisi ne toisistaan (Fearn, 2003). Tällainen lähestymistapa on nähtävissä esimerkiksi lopputyöni draamallisessa harjoitteessa ”Aviorikos”. Kolmen näyttelijän välinen tilanne ei pyri esittämään ketään osapuolta muita alempana, mikä lienee yksi keskeisiä todentuntua luovia elementtejä tässä teoksessa. Jälkistrukturalistinen lähestymistapa liittyy omalla kohdallani vahvasti siihen, että etsin muotokeinoja, jotka tukevat sisällöllistä elokuva-ajatteluani.

Aviorikos

Ja kuten harjoite ”Aviorikos” osoittaa, binaaristen vastakohtaparien purkaminen ei tarkoita sitä, että draamallisesta tilanteesta tulisi jotenkin epäselvä. Päinvastoin väitän, että vastakohtien purkaminen synnyttää todentuntuista draamaa, jossa on enemmän samastumiskohtia kuin käsiteltäessä tilannetta binaarisen vastakohta-ajattelun kautta.

Jälkistrukturalismin piiriin voidaan täten lukea tapa käyttää elokuvakerronnassa samanaikaisesti rinnakkain usean henkilön subjektiivista näkökulmaa tilanteeseen, kuten olen tehnyt esimerkiksi harjoitteessa ”Aviorikos”. Lähtökohtaiseksi oletukseksi tällöin tulee se, että elokuvan totuus riippuu näkökulmasta.

Dekonstruktio ei ole uutuus. Hierarkioiden murtamiseen liittyvän ajatuksen myötä jälkistrukturalismilla on ollut yhteiskunnallisesti voimakas vaikutus muun muassa nykyfeminismin, jälkikolonialismin ja kriittisen rotuteorian käsittelyssä (Wikipedia 29.9.2011). Jälkistrukturalistisen mallin vaikutuksia voidaan nähdä muun muassa tavoissa, joilla historiallinen ja sosialistinen tutkimus suhtautuu 2010-luvulla yhteiskunnan hierarkioihin täysin toisella tavalla kuin vielä 1900-luvun alussa. On tärkeää lisätä vielä, että dekonstruktiossa vastakohtaparit asetetaan kyseenalaistamaan yleinen hierarkia; kyse ei siis ole siitä, että vastakohta-asetelma keikautettaisiin ympäri vähemmistön hyväksi – että elokuva kerrotaan subjektiivisesti vain sorretun näkökulmasta.

Jos myös elokuvissa halutaan kertoa nykymaailmasta, jälkistrukturalistinen ajattelu olisi hyvä ottaa osaksi elokuvien dramaturgista kerrontaa. Muotoa on lähestyttävä uudella tavalla. Ehdotan jälkistrukturalistisen mallin lanseeraamista yleiseksi lähestymistavaksi nykyelokuvaan. Kyseessä ei ole mikään mullistus, vaan se, että elokuvatekijän työkalut päivitetään vastamaan sisällöllistä ajattelua. On tunnustettava elokuvaperinteen strukturalismi, ymmärrettävä että lähes kaikki alat kirjallisuudesta sosiologiaan ja psykologiaan ovat siirtyneet jo kauan aikaa sitten pohtimaan asioita myös jälkistrukturalistisesta näkökulmasta, ja tehtävä muutos.

Hollywood-käsikirjoitusoppaiden dramaturgia ei riitä

Hollywood-elokuvan historia on ollut länsimaisen miehen voittokulun historiaa. Amerikkalaisen valtavirtaelokuvan muoto on perustunut rakenteelle, jossa nimenomaan edellä mainittujen binaaristen vastakohtaparien välisellä konfliktilla ja yhdellä subjektiivisella näkökulmalla on keskeinen merkitys. Tosin nyky-Hollywoodissa tämä alkaa jo murtua. Jälkistrukturalistisista malleista käy esimerkkeinä niin Paul Thomas Anderssonin Magnolia (1999), jossa yhdeksän henkilön yksittäiset tarinat ynnäytyvät, kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Charlie Kaufmanin suurta suosiota saanet elokuvat Adaptationista (2002) Synecdoche, New Yorkiin (2008), jotka dekonstruoivat aktiivisesti niin Hollywoodin kerronnallisia perinteitä kuin käsikirjoitusstruktuurin traditionaalisia muotoja. Valtavirtaesimerkkejä on lukuisia. Jopa James Bond -elokuva Casino Royale (2006) sisältää piirteitä, joilla elokuva dekonstruoi omaa huipputunnettua genreään. Baarimikko kysyy, miten herra Bond haluaa Martininsa, Bond vastaa: ”Do I look like I give a damn”. Elokuva murtaa omia säännöstöjään, ja yleisö saa tyydytystä tästä genren dekonstruktiosta.

On aika ajatella muoto-oppi uusiksi. Suomalaisessa Hollywood-rakenteeseen nojaavassa elokuvaopetuksessa usein korostetaan, että muoto ja sisältö kulkevat käsi kädessä. Jos halutaan luoda elokuviin sisältöjä, jotka vastaavat 2010-luvun maailmankäsitystä, on muodon pystyttävä tukemaan tätä. Miten voisimme luoda nyky-yhteiskuntaa käsitteleviä sisältöjä elokuviin, jos käsikirjoitusopetuksen perustana on vanhan amerikkalaisen elokuvan strukturalistinen muoto-oppi, jonka monet rakennemallit ovat eltaantuneet jo aikaa ennen seksuaalivallankumousta?

Hollywood-elokuvan rakenteesta puhuttaessa on muistettava myös yksi tärkeä seikka. On eri asia, millä metodeilla valtavirtaelokuvia käsikirjoittavat tekijät toimivat, ja mitä metodeja suosittujen käsikirjoitusoppaiden sivuilla on. On muistettava, että suurin osa käsikirjoitusteorioista on syntynyt valmiiden elokuvien analyysien tuloksena: opetuksessa käytetään analyysityökaluja, ei rakennustyökaluja. Meille opetettavat mallit eivät ole tekijöiden luomia, ne ovat analyytikkojen luomia.

Syyskuussa 2011 San Sebastianin elokuvafestivaaleilla pitämällään master class -luennolla meksikolainen käsikirjoittaja Guillermo Arriaga (21 Grammaa, Babel, Amores Perros)  sanoi: ”En minä ajattele mitään rakennetta kun kirjoitan”. Ja lisäsi vielä: ”Jokaisen käsikirjoittajan on itse luotava omat metodinsa.”

Tämä väite voi olla totta, mutta jos pyrkimyksenä on opettaa elokuvadramaturgiaa, ja jos elokuvia halutaan tehdä ryhmätyönä, on hyvä olla joitakin yhteisiä käsityksiä siitä, miten muotoa voi hallita.

Dekonstruktio työkaluna

Dekonstruktio ja jälki-strukturalismi ovat teoreettisesti lähestyttäessä keskeisiä termejä, jotka määrittelevät länsimaista 2000-luvun yhteiskuntaa. Miten dekonstruktiivista tapaa käsittää elokuvaa voisi sitten opettaa? Jacques Derrida on aiheuttanut hilseilyä jo pitkään akateemisessa maailmassa epämääräisiksi luokitelluilla määritelmillään. Eikö olisi vain helpompaa pysyä dramaturgiassa, jossa aikajana osoittaa elokuvan käännekohdat, ja jokainen elokuvan henkilö toteuttaa omaa funktiotaan? Tähän asti on tultu ihan hyvin toimeen strukturalistisella lähestymistavalla. Eikö Syd Fieldin kirjojen myyntimenekki todista, että on parasta pysyä kolminäytöksisessä mallissa? Eihän yleisö ymmärrä mitään vaikeaa.

Tässä kohtaa on tehtävä selvä ero jälkistrukturalistisella tavalla lukea elokuvaa, tai jälkistrukturalistisella tavalla tuottaa ja kirjoittaa elokuvaa. Minulle koko alkuperäinen ajatus lähteä tarkastelemaan jälkistrukturalismin mahdollisuuksia elokuvassa on syntynyt havainnoista, joita lopputyöni 36 elokuvallisen harjoitteen toteuttaminen on tuonut mukanaan. Tajusin, että se tapa jolla rakennan elokuvia, on täysin toinen, kuin se mitä koulussa opetetaan. Minulle dekonstruktio on keskeinen teoreettinen lähtökohta omassa elokuvallisessa ajattelussani. Se on ollut sitä jo ennen kun tutustuin Jacques Derridaan.

En usko että lähestymistapani on mitenkään poikkeuksellinen suhteessa muihin ikäpolveni elokuvaopiskelijoihin. On tavanomaista, että nuori elokuvantekijä ilmoittaa esimerkiksi haluavansa tehdä elokuvan, jossa murretaan klassinen käsitys hyvästä ja pahasta, tai milloin mistäkin genrestä. Tämä on luonnollista, koska emme elä 1930-luvulla. Tottakai on myös niitä tekijöitä, jotka haluavat tehdä tyylilleen uskollisen kesäisen roadtrip-elokuvan, ja heidän kohdallaan kolminäytöksisen rakenteen ja klassisen henkilögallerian käyttäminen on tarpeellista.

Saatavilla olevat opetusmetodit eivät kuitenkaan auta kaikkien tekijöiden yrityksiä luoda sellaisia sisältöjä, joita he haluavat elokuvissa välittää. Muoto-oppi ei ole pystynyt pitämään itseään ajan tasalla suhteessa muuttuvaan maailmaan. Ensinnäkään elokuvaopetuksessa genrehistoria ja eri elokuvan tyylien opetus jää minimaaliseksi. Kun tekijöille ei opeteta sitä, miten genret toimivat, eivät oppilaat pysty näkemään sitä, miten nykyteollisuus perustuu yksinomaan genrejen risteyttämiselle, tai niiden hajottamiselle. Toisaalta kyse on siitä, että emme edes opi, mihin teoreettisiin käsityksiin meille opetettavat dramaturgiamallit nojaavat. On ymmärrettävä, että Freytagin kolmiosta ja Aristoteleen runousopista juonnetut analyysimallit eivät ole absoluuttisia.

Etenkin rahoittajien, tuottajien, ohjaajien ja käsikirjoittajien on helpompi ymmärtää toisiaan, kun käytössä olisi myös muitakin teoriamalleja. Jälkistrukturalistisia rakenteita ja dekonstruktion käsittelyä ei pidä ohittaa sillä, että se on terminä liian monimutkainen tai teoreettinen.

Olen esitellyt Poltin 36 tilanteen kautta muutamia malleja koskien käänteen ja konfliktin käyttömahdollisuuksia elokuvassa essee-tekstissä ”Isommat käänteet ja enemmän konfliktia”.  Nämä esimerkit eivät pyri olemaan lähtökohtaisesti jälkistrukturalistisia, mutta muun muassa binaaristen vastakohtaparien purkamiseen perustuvia ajatuksiani on nähtävillä tavassani käsitellä konfliktin eri osapuolia.

Tilanne vuonna 2011

Valmistuessani taiteen maisteriksi olen opiskellut dramaturgiaa yhdeksän vuoden ajan yhteensä neljässä suomalaisessa korkeakoulussa. Olen aloittanut dramaturgian opiskelun korkeakoulutasolla vuonna 2002 Teatterikorkeakoulun avoimessa yliopistossa. Vuosina 2003-2007 opiskelin Tampereen ammattikorkeakoulussa, sekä 2005-2007 Tampereen Yliopiston Teatterin ja Draaman tutkimuksen oppiaineessa osallistuen kaikkeen mahdolliseen saatavilla olevaan dramaturgiaan liittyvään opetukseen. Vuosina 2006-2011 olen opiskellut Taideteollisen korkeakoulun Elokuva- ja lavastustaiteen laitoksella, pääaineenani elokuva- ja TV-käsikirjoittaminen. Näiden koulukokemusten valossa voin väittää, ettei Suomessa anneta riittävää syventävän tason opetusta elokuvadramaturgiassa. Käsikirjoittamisen perusopetukseen kuuluva Aristoteleen runousoppiin pohjaava ja Vladimir Proppin perintönä oleva elokuvadramaturgia hallitaan hyvin, mutta elokuvadramaturgian teoriaa opetetaan suomessa yhä strukturalistiselta pohjalta, josta se ei syvenny käsittelemään muita ajattelun suuntauksia, jotka ovat keskeisesti kehittäneet länsimaista yhteiskuntaa. On pelkästään noloa, että siinä missä dekonstruktiolla on ollut merkittävä vaikutus muun muassa rotuajatteluun ja feminismiin, elokuvadramaturgian strukturalistisia malleja ei päivitetä tähän päivään.

Osana MA-lopputyötäni pidin maaliskuussa 2011 luennon strukturalismin kehittymisestä post-strukturalismiin ELOn maisteriopiskelijoille. Kävimme läpi kirjallisuudelle tuttuja tulkintatyökaluja psykoanalyysistä jälkikolonialismiin. Maisteriopiskelijoille suunnatulla kurssilla kaikki termit olivat opiskelijoille uusia. Palautteena luennosta oli: ”niin no olisi nää kyllä ihan hyödyllistä tietää jo vähän aiemmin.”

Elokuvaopetuksen teoria ei sisällä strukturalismin historiaa, ei perusteita siitä, mihin elokuvadramaturgian teoria pohjaa, ei edes mediateorian alkeita. Tämä on nykytilanne oppilaitoksessa, joka antaa korkeatasoisinta opetusta elokuva-alalla Suomessa.

Lähteet:
Aaltonen, Jouko, 2002, Käsikirjoittajan työkalut: audiovisuaalisen käsikirjoituksen tekijän opas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
Aristoteles, 1977, Runousoppi, suom. Pentti Saarikoski, Helsinki: Otava
Brunette, Peter. Wills, David, 1989, Screen/Play: Derrida and Film Theory. New Jersey: Princeton University Press
Cuddon, J. A. 1998, Dictionary of Literary Terms & Literary Theory London: Penguin.
Fearn, Nicholas, 2003, Kuinka ajatella kuin filosofi. Derridan dekonstruktio. Helsinki: Art House.
Field, Syd, 1984, Screenwriter’s Workbook, N.Y.:Dell Publishing
Field, Syd, 1979, Screenplay – The Foundations of Screenwriting, N.Y.:Dell Publishing
Glazer, Mark, 1980, Structuralism. London: Tavistock.
Hyytiä, Riina, 2004, Ennen kuin kamera käy. Ideasta kuvauksiin. Tekijät kertojat. Hollola: TaiK.
Polti, George, 1921, The 36 Dramatic Sitations, trans. Lucille Ray, Toronto: University of Toronto.
Verkkolähteet:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jälkistrukturalismi (27.9.2011)
http://36situation.wordpress.com (2.11.2011)
https://into.aalto.fi/download/attachments/1023003/Elokuvataiteen+lukujarjestys+2011-2012.pdf?version=1&modificationDate=1314364209000 – (2.11.2011Elokuvataiteen lukujärjestys 2011-2012)
http://www.youtube.com/watch?v=HXu65NYmA-k (2.11.2011, Joka kodin asuntomarkkinat hidastettuna)
Muut lähteet:
San Sebastianin elokuvajuhlat: Guillermo Arriagan Master Class, 22.9.2011
Elokuvat:
Campbell, Martin, 2006, Casino Royale, USA: Columbia Pictures etc.
Hauru, Hannaleena, 2009-2011. Elokuvan 36 draamallista tilannetta. ELO/TAIK.