Hulluus

Tilanteen ohjasi ja kuvasi Thomas Lesourd heinäkuussa 2010, itse toimin tuottajana ja dramaturgina tämän lyhytelokuvan parissa. Näyttelijöinä Anu Kaaja ja Tuulia Kallio.

”Hulluus”-tilanteen perusasetelmana on George Poltin mukaan on aina ”hullu” ja ”uhri”. Tässä tilanteessa dialogin kautta esiin tuleva menneisyyden perhetrauma on tapahtumien keskiössä. Päähenkilö joutuu hullun noidan uhriksi, samoin kuin menneisyydessä on jo tapahtunut.

Tosiasiassa tilanne ei ole näin yksinkertainen. Draamallisena tilanteena elokuva käsittelee hulluutta ainoastaan päähenkilön näkökulmasta. Perintotalossa asuvan sisaren näkökulmasta tilanne on ”Kamppailu”, antagonisti haluaa vain puolustaa asuinpaikkaansa.  Tämä tilanne toimii oivana esimerkkinä siitä, miten todellinen konlflikti syntyy kahdesta erilaisesta draamallisuuden käsityksestä kahden henkilön välillä.

On vaikea nähdä, että tässä harjoitteessa syntyisi konfliktia, jos molemmilla henkilöillä olisi sama käsitys kyseessä olevasta draamallisesta tilanteesta. Jotta ”hullu” voi olla mitenkään aktiivinen toimija, on hänelle nimettävä oma draamallinen tilanteensa. Hullu, joka tietää olevansa hullu, on epäkiinnostava. Sellainen hullu ei ole draamallinen henkilö.

Dialogi

Tilanteen selvänä haasteena oli, onko näin lyhytkestoisessa elokuvassa mahdollista antaa näin paljon informaatiota katsojalle? Dialogi tuo tiivisti esiin tietoa menneestä, ja naisten välisestä suhteesta toisiinsa, perintötaloon, ja äitiin.

Toisaalta tyylikokeiluna oudosti melodraamaa ja kauhua yhdistävä kerronta on kokeilu. Itse olin yllättynyt, miten tyyliteltynä dialogia on mahdollista käyttää. Elokuvallinen kerronta nivoutuu saumattomana dialogiin, päinvastoin kuin eritoten suomalaisessa elokuvassa tuttuun tapaan, jossa dialogikerronta on pelkistetty puhuviksi päiksi, erilleen ns. ”montaasiosuuksista”, tyylistä, maisemista. Suomalaisena merkkipaaluna ”Hulluudesta” on selvästi Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Aihe on ollut elokuvantekijöille muutoinkin mieluista. Elokuvan keinoin hulluuden kuvaaminen on antoisaa, ja jännite on helppo synnyttää. Stanley Kubrickin Hohto on tietysti myös hulluuden ympärille nivoutuva elokuva.

___
SIXTEENTH SITUATION

MADNESS
(Elements: Madman and Victim)

The origin of certain human actions lies hidden in
fearful mystery; a mystery wherein the ancients believed
they discerned the cruel smile of a god, and wherein
our scientists, like the Chinese philosophers believe,
they recognize the desires, prolonged and hereditary, of
an ancestor. A startling awakening it is for Reason,
when she finds on all sides her destiny strewn with
corpses or with dishonors, which the Other, the unknown,
has scattered at his pleasure. At this calamity, greater
than death, how our kindred must weep and tremble;
what terror and suspense must arise in their minds!
And the victims, whose cries are lost in the mute heavens;
the beloved ones pursued in unreasoning rage which they
cannot comprehend! What variations of the incon-
scient are here: folly, possession, divine blindness, hypno-
sis, intoxication, f orgetf ulness !

A (1) – Kinsmen Slain in Madness: – – ”Athamas”
and the ”Weavers of Nets” by Aeschylus; ”Hercules
Furens” by Euripides and by Seneca; ”Ion” by
Euripides.

(2) – – A Lover Slain in Madness: – – ”La Fille Eliza,”
by Edmond de Goncourt; ”La Tentation de Vivre”
(Louis Ernault). A lover on the point of slaying his
mistress in madness: Example from fiction: ”La Bete
Humaine.” Familiar instances: Jack the Ripper; the
Spaniard of Montmartre, etc.

(3) — Slaying or Injuring of a Person not Hated:
– ”Monsieur Bute” (Biollay, 1890). Destruction of a
work: ”Hedda Gabler.”

B — Disgrace Brought Upon Oneself Through
Madness: –Aeschylus’ ”Thracians;” Sophocles’ ”Ajax;”
to some extent ”Saul” (Gide).

C – Loss of Loved Ones Brought About by Mad-
ness: — ”Sakuntala” by Kalidasa, (form, amnesia).
The philtre of Hagen, in Wagner.

D – – Madness Brought on by Fear of Hereditary
Insanity: – ”L’Etau” (Andre” Sardou, 1909).

The case of A (3), transferred to the past and treated
according to a quid-pro-quo process, is that of one of the
merriest comedies of the nineteenth century, ”L’ Affaire
de la rue de Lourcine” by Labiche.

Numberless examples of this Sixteenth Situation
have filled the disquieting pages of alienists’ journals.
Mental diseases, manias of various types, offer power-
ful dramatic effects which have not yet been exploited.
These furnish, doubtless, but points of departure toward
the Situation whose real investiture takes place at the
moment of the hero’s restoration to reason, -■- which
is to say, to suffering. But if it ever happens that these
three phases — the etiology of delirium, its access, and
the return to a normal condition – are treated with
equal strength and vigor, what an admirable work will
result!

The first of the three stages, which bears upon the
explanations of insanity, has been variously held to be
divine (by the Greeks), demoniac (by the Church), and,
in our own times, hereditary and pathological. Hypno-
tism has recently created another nuance; the hypnotist
here forms a substitute, -a sorry one it is true,- for
divinity or demon. Drunkenness furnishes us a nuance
unfamiliar to Greece; what is today more commonplace,
and at the same time more terrible, than the disclosure
of an important secret or the committing of a criminal
act, while under the influence of drink?

Is it necessary to say thai all ties, all interests, all
human desires, may he represented crossed and illumin-
ated by the lighl of dementia?

For the rest, this situation of Madness is far from
having been neglected in our theater. Shakespeare,
in his most personal dramas, has made use of insanity
in the leading roles. Lady Macbeth is a somnambu-
list and dies in hysteria, her husband is a victim of hal-
lucinations; the same may be said of Hamlet, who is
a lypemaniac besides; of Timon also; Othello is an
epileptic and King Lear completely deranged. It is on
this account that the great William is so dangerous a
model (Goethe would not read him more than once a
year). He has played, to some extent, the same role
as Michael-Angelo, – – he has exaggerated the springs of
action to the farthest limits of reality, beyond which
his disciples fall immediately into mere ridiculous
affectation.

On the other hand, if we except the pretext of study-
ing insanity in itself, which ”Ajax” has furnished from
Astydamus to Ennius, and from Ennius to Emperor
Augustus, I find nothing ”Shakespearean” in the drama
of antiquity except ”Orestes.” All other characters
are in the enjoyment of their senses, and do not thereby
become any less pathetic. ”Oidipus” alone shows, in
default of abnormality in the hero’s psychologic con-
stitution, external events of an extraordinary character
(a resource since so largely used by the Romanticists
of 1830 and later). But the rest of the antique dramatic
types are evolved in accordance with normal passions,
and under objective conditions relatively common.